kurkkua kutittaa ja yskittää. Ainoastaan kuumetta ei ole ollut, eli ihan sentään en ole
joutunut pelkäksi sängyn vangiksi jäämään. No töissä on tietenkin ollut hieman vaikeampaa, kun
väliin tuo ääni on pettänyt ja sitä kun joudun käyttämään... välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Mutta eipä valiteta vaan mennään eteenpäin!
----------------------------------------------------------------------
Sieltä kuului taas, sitä hiljaista ääntä....
Hänellä oli paha olla.
Sieltä kuului.... nyyhkintää vaimeaa
- ja minusta tuntui pahalta!
Tuolla jossain, naapurissa jollain, oli paha olla.
Sitä jouduin usein kuuntelemaan ja se mieltäni raastoi,
sydämestä otti.
Väliin meni aikoja, ei kuulunut mitään.
Mutta sitten se alkoi taas, yleensä myöhään illalla...
kun jo melkein kaikki olivat nukkumassa - paitsi minä ja hän...
- kenellä oli paha olla.
Mä mietin, kuka tuo oli.
Mä mietin, missä hän oli.
Mä mietin, voisinko auttaa.... osaisinko edes!
Ja taas sitä kuunnella sain, nyyhkintää vaimeaa.
Mutta tänään se oli erilaista!
Se oli raastavampaa, se oli tuskaisempaa - se oli riipaisevaa, sydämestä syvältä tulevaa.
Jollain oli todella paha olla.
Olin lähdössä hieman ulos ja pääsin rappuun.
Pääsin alas ulko-ovelle saakka kun jossain aukesi ovi ja
kuulin nyyhkintää! Joku tuli rappuun, itkien hiljaa.
Valot sammuivat, jäin pihalle oven luo... miettien, mitä sanoisin.
Ja kohta siihen ilmestyikin yksi nainen naapurista,
silmät punaisina kyynelistä.
Hän säpsähti kun mut näki.
Hän päänsä käänsi pois häpeillen, vaimeasti nyyhkien.Mä kysyin, mikä on ja voinko auttaa.
Hän yllättyi, jäi viereeni ja kysyi, mitä olin sanonut.
Sanoin uudelleen ja nyt näin kasvotkin.
Hällä oli silmät punaisena kyynelistä, posket märkinä niistä.
Hän sanoi jotain, oikeastaan vain mutisi - ja minä nyökyttelin.
Siinä viileässä alkuyössä ulko-ovella juteltiin, enkä sitten
lähtenyt mihinkään, päätin häntä kuunnella - jos hänen
mieltä saisi nostettua, edes hetkisen... pienen.
Kaivoin nenäliinan hälle ja hän sai hieman kuivattua poskia ja silmiä.
Kiitti varovasti ja epäili, että hän vaikutti typerältä edessäni.
Vakuutin, että ei todellakaan ja varovasti laskin toisen käteni hänen
olkapäälle. Hän ei säpsähtänyt, katsoi minua ja kysyi hiljaa:
"Voisiksä halata mua?"
Kiedoin käteni hiljaa hänen ympärilleen, hän painoi itsensä minua vasten
ja huokaisi hiljaa "kiitos". Tuntui hyvältä, että sain tehtyä jotain hyvää...
ettei hän vain enää itkenyt.
Hän kertoi minuun nojaten, että oli valmis lähteen pitkälle, eikä tiennyt minne.
Pelkäsi jopa, että olisi voinut tehdä itselleen jotain......
- mutta onneksi oltiin törmätty.
Lopulta hän sanoi, että parempi kai mennä kotiin.
Itse olin samaa mieltä ja sanoin, että taidetaan olla lähes naapureita.
Ja rappussa kulkiessamme sovittiin, että jos on tarvetta jutella tai vaikka vain
kahviseuraa vailla, voi tulla ovikelloa soittelemaan.
Eikä ainakaan vielä ole uudelleen surullisen ikävää nyyhkintää kuulunut.
--------------------------------------------------------------------------------
Aavemaisena yössä osui kasvoille jotain.
Aavemaisena leijui, kuin tuuli hentoinen....
Jotain oli, mitään ei heti näkynyt...... jotain erilaista, tuntematonta.
Mä avasin silmäni, unesta heräsin... tai herättikö joku?
Nousin sängyltä, pimeää..... yö ei ollut vielä taittunut aamuun.
Ja olin kuulevinani jotain... vai vaiko mielikuvitus tepposia teki?
Hipaisiko taas jokin minua? Oliko tässä joku?Leijuiko läsnä tässä jotain, mi minua seurasi vai valvoi
- vai oliko sillä muuta syytä minun luona olla, uneni katkoa?
Koitin sanoa jotain, mutta ääntä en saanut kurkusta.
Koitin nousta, mutta tuntui kuin jokin paino olisi puristanut minut sängylle.
Koitin ymmärtää vaan olin ymmälläni.
Ja jokin outo häivähti ohitseni, jäi vähän matkan päähän eteeni....
leijui siinä..... ja tunsin olon rauhaisan valtaavan koko mieleni, itseni!
Olin yksin, mutta en yksin - silläkään hetkellä.
https://www.youtube.com/watch?v=IDEIol3cgF4
-------------------------------------------------------------------
Sä kerroit siitä naisesta.
Sä kerroit ja äänessä oli kauhua, aitoa pelkoa.
Mä en alkuun sua uskonut, en käsittänyt.
Mutta sä kerroit uudestaan ja uudestaan.... aina kun kohdattiin.
Ja sitten aloin ymmärtää, sun elämää uhattiin - ellet suostuisi hänen kanssaan elämään!
Sä olit ahdistettu, sä olit kuristettu - sulla ei ollut omaa elämää.
Tuo nainen oli sut ensin valloittanut, ensin vietellyt ja saanut leijumaan.
Tuo nainen oli ensin ollut hurmaava, onnelliseksi sinut saanut.
Tuo nainen sai toiset kateellisiksi sinulle..... kunnes kääntyi esille tuo pimeä puoli julma.
Ja sä kerroit mulle, vain mulle.
Sä kerroit ja pelkäsit. Sä et tiennyt, mitä tehdä.... minne mennä, kuinka irti päästä!
Sä olit avuton - ahdistettu ja lannistettu.
Sä kaipasit apua, sun silmäsi huusivat sitä - ja sä pyysit itsekin sitä.Me mietimme, todella mietimme.
Miten saisit takaisin elämäsi, miten saisit takaisin oman itsesi?
Ja todella jouduimme miettimään....... koska siitä ei helppoa tulisi - eikä tullutkaan....
- miten pääsisit vapaaksi, hänestä irti kokonaan.
Ja siitä hetkestä eteenpäin alkoin henkien taisto..... sinun elämästä!
Eikä sulla ollut kertaakaan ikävä sitä naista, ken sut kerran vietteli ja ansaan langetti.
---------------------------------------------------------------------
Tänään taas hieman yksin.
Tänään taas ilman toista, tänään.....
Tänään taas sai tuntea sitä, mitä halusi taaksensa jättää!
Tänään taas oli, kuin ei olisi mitään....
Tänään taas, tyhjänä oli - syli.
Tänään taas elää piti itsekseen!
Tänään taas ja taas ja taas ja... ja taas kai...
Tänään - se oli niin tätä - tänään - tyhjänä...... niin tyhjänä.
-------------------------------------------------------------------
Meitähän oli kaksi, minä ja sinä.
Meitähän oli - me.
Eikä siihen muita tarvittu, ei laisinkaan!
Meitähän oli kaksi, sinä ja minä.
Mehän olimme - me.
Siinä kaikki, mitä kaivattiin!
Niin me olitiin, kuten pitikin.
Me kaksi, vain me kaksi.
Niin me oltiin...... yhdessä liikuttiin
- elettiin ja naurettiin!
Me kaksi - ystävät parhaimmat.
Sitten vain jotain keksit, mielessäsi mietit.
Yllättäin päätit, ei ollutkaan enää kahta - ei.
Olisikin vain yksi: Sinä!
Ja jätit siihen kadunkulmalle kylmälle sen toisen, minut.
Välittänyt et, että ystävänä sinua pidin.
Ajatellut et, että sellaisena itseni sinulle annoin.
Olit vain sinä - ja mielesi pieni, äänet sisällä pääsi...
Vaikka annoitkin muiden sua painostaa,
päätäsi kääntää ja meidät musertaa....
- jättäen vain yhden, unohtaen toisen.
Eikä enää ollut edes sitä yhtä!
---------------------------------------------------------------
Sitä luuli hetken, että olisikin ollut jotain erilaista.
Sitä antoi mielelleen luvan kuvitella, elää haaveissa.
Sitäkö se oli?Vain jonkin aikaa ja sitten ei mitään.....
Vai oliko se sittenkin jotain olemassa olevaa, jotain syntyvää?
Sitäkö se oli - sittenkin?
Mielessä pyöri hämmentyneenä paljon mietteitä.
Oli isoja, oli pieniä - oli sitä ja oli tätä.
Mutta oliko se sitä.... sitä, mitä mieli kuvitteli ja ajatuksissa pyöri?
Ehkä...
Ehkä ei....
Kuka tietää? Ehkä ei kukaan!
Ja mietteet vain mielessä pyöri, tunne oudosti sisällä hyöri.
Ilman suuntaa, ilman mitään - ilman..... vai..... ?
---------------------------------------------------------------
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti