Marraskuu.... sadetta ja harmaata - mutta myös auringonpaistetta.

Näinpä se vuosi alkaa olla loppusuoralla. Eletään jo marraskuuta ja jo jonkin aikaa on kaupoissa
joutunut törmäilemään joulumainoksiin ja -tavaroihin! Siis ollaanko me ihmiset niin tomppeleita ja
kauppiaat yliahneita, että vielä syksyn kauneimpina aikoina on alettava tunkemaan joulua joka paikkaan?
Ei sillä, ettenkö pitäisi joulusta, mutta...... liika on liikaa!

Mitäs muuta? No edelleen olen ihmeissäni siitä, että on ihmisiä, jotka kyllä selittävät asioita ja
sanovat että "joo teen tämän ja tämän" mutta mitään ei tapahdu, vaikka mikä olisi!
Paljon puhetta, vähän villoja...... sen olen saanut huomata muutamia kertoja. Onneksi tällaisia
ihmisiä on läheisyydessäni enää suhteellisen vähän.
--------------------------------------------------------------------------

Miten se tapahtuikaan?
Miten se sattuikaan?
Ihmetteli mieli, ihmetteli mies..... ei vain ymmärtänyt sitä lain!

Siis mitä?

Sä olit ollut poissa, poissa vuosia... useita.... ja sitten vain jostain
- tulit takaisin, yllättäin.... pääsit lähelle miehen mieltä, miestä ja jotain....

Siis mitä?

Miten siihen tulit? Mitä teit ja miksi?
Ihmetteli miehen mieli, ajatteli kaikkea.... oli hämmentynyt - oli pysäytetty.
Sielussa pyöri mietteitä... ajatuksia arvaamattomia.
Laittoi miettimään......
Miten se tapahtuikaan?
Miten se sattuikaan?

Mutta sä vain tulit - tavallasi takaisin, tavallaan lähelle, vaikka et aivan vierelle.
Eikä miehen mieli sitä ymmärtänyt..... paluutasi vuosien jälkeen - siihen.


--------------------------------------------------------------------------

Älä sano, että se on helppoa!
Älä valehtele itsellesi.
Älä...... hei - älä.

Se aina sattuu, se satuttaa.... vaikka kuinka sitä
sanotaan...... että ystävinä erotaan.....
Älä..... hei - älä.

Se raastaa sua silti hiljaa...
Se vääntää sua sisältä pitkään....
Se ei armoa anna - se ei sitä kysele.
Ero!

Älä luule, että kestät sen vain hymyillen!
Älä luule, älä kuvittele...
Älä valehtele itsellesi.
Älä..... hei - älä.

Vaikka mitä sattunut olisi...
Vaikka mitä takana olisi...
Vaikka mitä mielessä tuntisit.....
Silti se, silti se...
Ero!
Se repii sinua hiljaa.

Mutta hei - sanon sulle tämän:
Älä.... siihen jää!
Älä.... itkemään jää!
Älä....hei - älä.
Vaan ota itseäsi niskasta kiinni - ja elä!

Selätä se tunne, minkä tekee vain:
Ero!
Selätä se, äläkä taaksesi turhia katsele....
Unohda se...
Ero!
Ettei sydämesi loppuelämääsi arpisena vuoda verta....
- turhaan!
 -------------------------------------------------------------
 Älä katso maailmaa niin, että olisit yksin! Aina on joku - aina!
https://www.youtube.com/watch?v=7WgCghUMCNI

--------------------------------------------------------------


Mä olin ajatuksissani, hiljaa tuossa nahkaisessa nojatuolissa.
Paikka oli nukahtanut jonnekin vuosikymmenten taakse ja tuntui, että itsekin olin sieltä jostain....
Hiljainen puheensorina soi seinistä, noista joiden paneelit olivat jo parhaat päivänsä nähneet.
Istuin ja siemailin hiljaa tuota jo väljähtänyttä kahvia, jonka olin tilannut itselleni.

Katselin ympärilleni..... tuon vanhan hotellin aulatila ei juuri luksusta enää ollut, mutta jotain
kiehtovaa siinä oli. Punaruskeaa sävyä seinissä, katossa iso kristallikruunu ja lattioilla jo
aikansa eläneet kokolattiamatot.... mutta sentään ehjät!
Muutama kiireisen oloinen liikemiehen näköinen herra syöksähti ohitseni ympärilleen katsomatta.
He suuntasivat hissejä kohden, jotka sijaitsivat minusta katsottuna muutaman metrin
vasemmalla. Seurasin heitä katseellani ja kuulin hissin natisevan äänen, kun se laskeutui
alas. Herrat avasivat oven ja nousivat jonnekin hotellin ylempiin kerroksiin.
Hissi piti erikoista natinaa..... selvästi sekin olisi jo halunnut päästä "eläkkeelle", mutta
ehkä paikkaan ei haluttu uudempaa tekniikkaa rikkomaan harmoniaa.

Pöydällä vieressäni oli jokin lehti, nappasin sen käteeni ja mietin, mitä ihmettä täällä oikein
teen ja miksi tänne edes olin tullut. Muistelin muutaman päivän takaisia tapahtumia ja
sitä, kuinka olin tavannut sen erään....... jota nyt olin tullut tapaamaan.

Se kohtaaminen oli ollut erikoinen. Olin ollut syömässä eräässä ravintolassa, kun viereiseen
pöytään tuli hän..... ja melkein heti istuttuaan tuolille hän kysyi, mikä olinkaan miehiäni.
Yllätyin, enkä heti ollut saanut sanaa suustani ja hän naurahti.
Oli pyytänyt lupaa siirtyä pöytääni. Vastasin myöntävästi. Hetken minua katseltuaan hän kysyi,
että miten miehellä voi olla noin herkät silmät.... En taaskaan osannut sanoa mitään!

Tuossa hetkessä meni minuutteja, ennen kuin osasin jotain sanoa.... fiksusti takaisin.
Hän totesi, että jokin vain kertoi hänelle, että minuun kannattaa tutustua.... ja kysyi varovasti,
tanssinko..... johon jouduin hieman vaivalloisesti kertomaan, että luulenpa jopa sokean miehen
tanssivan minua paremmin......
https://www.youtube.com/watch?v=KXCiLub8DZg

Hän oli nauranut.... hän ymmärsi heti, mitä tarkoitin!
Kerroin, että vaikka musikaalinen olenkin jossain määrin... parketilla rautakanki taipuu minua paremmin.

Olimme jatkaneet keskustelua jonkin aikaa, sitten hän yllättäin katsoi kelloaan ja säpsähti...
nousi nopeasti ja kertoi, että nyt on mentävä.... mutta vielä lähtiessään kirjoitti minulle
pieneen lappuun nimensä ja paikan, missä haluaisi tavata ja koska....
- ja tässä sitä nyt olen!

Aurinko yritti paistaa hieman nuhjuisten ikkunoiden läpi, tuoden lisää valoa hotellin sisälle, mutta
jos ikkunoiden pieni lika ei valoa estänyt, niin suurin osa siitä jäi paksujen verhojen taakse.
Siemaisin viimeiset hörpyt tuosta aikalailla viilenneestä kahvista ja mietin, lähtisinkö tilaamaan vielä
toisen kupillisen hotellin ravintolasta, mikä sijaitsi heti hissien jälkeen hotellin ala-aulan vieressä.

Olin juuri nousemassa ylös, kun katsahdin portaisiin...... joku asteli niitä hitaasti alaspäin ja
jäin vain ihailemaan.... kunnes tajusin, että se oli hän!

https://www.youtube.com/watch?v=r6Xj72bP0To
Unelmani.... - jos sellaisia oli ollut, eivät olleet koskaan sitä mitä sain nähdä juuri nyt!

Tuntui, että kaikki pysähtyivät ja vain yksinäinen seinäkello raksutti hiljaa eteenpäin.
Nousin ja hymyilin.... hän käveli luokseni keinuvin, mutta määrätietoisin askelin.....
Yritin kätellä häntä, kohteliaasti - vaan hän halasikin minua ja samalla kuulin muutaman
hiljaisen huokauksen sivultamme.... selvästi jotkut olivat kateellisia minulle.

Hän kysyi, olinko ollut kauankin täällä.
Vastasin mahdollisimman huolettomasti, että hetken.

Hän otti kädestäni kiinni ja ohjasi minut ravintolan puolelle.
Saimme rauhallisen pöydän eräästä hieman muusta salista erotetusta osasta.
Sali oli koristeltu mm. antiikkipatsailla ja katoissa oli se sama kristallikruunujen tyyli,
mitä hotellin aulassakin oli. Tilasimme jotain..... mutta enemmän minua kiinnosti hän
- ja jostain syystä häntä kiinnosti minä!
Keskustelimme.... avauduimme toisillemme - ja tunsin jotain, mitä en ollut vuosiin saanut kokea....

https://www.youtube.com/watch?v=raNGeq3_DtM

Ja tuon tunteen halusin selvittää - kokonaan, hänen kanssaan!

Otin häntä kädestä kiinni, siirryin aivan vierelle istumaan ja aloin hyräillä hiljaa hänen korvaansa....
"You are so beautiful to me..." ja olin saada sydänkohtauksen.....
Samaan aikaan tuo kappale alkoi hiljaa soida ravintolassa!
https://www.youtube.com/watch?v=ZqUyEhk2LtE

"Oi, tanssi tämä kanssani... edes tämän kerran!" Pyysit. En voinut kieltäytyä ja
nousimme hiljaa pöydästä, siirryimme hieman keskemmälle salia ja otin hänet hellästi
otteeseeni...... hän painoi päänsä rintaani vasten, kuunnellen sydäntäni ja minua ... ja tuota kappaletta.

Siitä tuli meidän laulu - ja palasimme aina tiettyyn aikaan vuodesta tuohon vanhaan hotelliin.....
missä aika oli osittain pysähtynyt ja pysäytti meidätkin niin, että kohtasimme toisemme!
-------------------------------------------------------------------------

Syksyn merkkejä ilmassa - ja kehossa.

No joo, selvästi huomaa ulkona, että päivät ovat kalsakkaita ja viileitä. Aurinko ei enää lämmitä
samalla tavalla ja tuuli tuntuu purevammalta. Öisin on parhaimmillaan ollut useita asteita pakkasta, jotenka
kyllä se talvi sieltä hiipii...... hitaasti mutta varmasti. Se hyvä puoli toistaiseksi syksyssä on ollut, että
ihan älyttömästi ei tuota vettä tms. ole taivaalta tullut - vielä!

Ja miten sitten syksy näkyy kehossa? No sellaista tyypillistä syysflunssaa tuntuu olevan.
Onneksi vuosia olen jo opetellut kuuntelemaan tiettyjä kehoni "valituksia" ja tiedän, miten reagoida,
eli pahasti en vielä vuoteenomaksi ole joutunut ja työtkin on pystytty tekemään.

Onhan tässä kaikkea muutakin sattunut. Taas saanut huomata, että on ihmisiä, jotka puhuvat mutta
eivät anna puheilleen painoarvoa, eli sanat ovat vain helinää! Myös ilokseni olen saanut nauttia hetkistä,
joita en olisi uskonut vielä pari vuotta sitten kokevani. Hauskaa on ollut, kiitos siitä....
---------------------------------------------------------------


Hei, älä sinä sure.... - ei maailma pärjää ilman sua!
Hei, älä sinä itke..... - sulle paljon on tarjolla täällä.

Älä anna toisten sanojen sua turhaan satuttaa.
Älä anna turhien haukkujen sun sielua musertaa.
Älä, hei - älä!

Hei, älä sinä sure..... - sulla paljon hyvää edessäsi on!
Hei, älä sinä itke.... - sua moni vielä tarvitsee avukseen täällä!

Älä anna noiden toisten, noiden tyhmien, sua turhaan satuttaa.
Sä olet hyvä - sä olet upea - sä olet sä, aito ja hyvä
- sellaisena kuin olet, koska se olet sä!

Hei, älä sinä sure.... - on parempi ilon kyyneleitä poskille valuttaa.
Hei, älä sinä sure.... -et ole yksin täällä, et kuitenkaan - milloinkaan!

Älä pelkää, että vain sinä olisit maailmassasi - yksin omassasi.
Älä turhaan mieti mustia mietteitä, anna noiden toisten niitä vahvistaa!
Sä olet hyvä - sä olet upea - sä olet sä, aito ja hyvä
- sellaisena kuin olet, koska sä olet sä!
Ja sä voit olla, juuri se - mitä olet, sinä hyvä - sellainen kuin olet!

Katse ylös ja elämään!                                          

Et tarvitse naamiota eteesi, et elämällesi!
Ole se upea itsesi - tästä eteenpäin ja aina.
--------------------------------------------------------------

Mulle kerroit itsestäsi. Nauraen kerroit ja kerroit..... annoit palaa sydämesi kyllyydestä!
Sä kerroit, miten elät - miten vain elät..... ja nautit elämästäsi!
Se kuulemma on täydellistä, niin täydellistä.

Mä kuuntelin ja kuuntelin. Sä, poikamiehen maailmaa - omaasi - kuvasit.
Kotisi oli sellainen, kuin tuollaisella nyt olla voi.
Näkemättä sen tiesin, kaikki samanlaisia - aina ja kaikkialla!

Sulle riitti elämääsi olut, urheilulähetykset, nainen välillä....... pitsaa naamaan
ja kavereiden kanssa hengailu. Etkä muuta edes osannut kaivata!

Mä kuuntelin ja huokailin, mietin mielessäni - mitä tapahtuu jos kohtaatkin jonkun,
jonkun joka sinut pysäyttää. Sanoin ajatukseni ääneen ja sä vain nauroit, sitä
tyhjää nauruasi, mitä kuulla sai jokaiseen asiaan - aina.

En jaksanut enempää, lähdin kävelemään vain heilauttaen kättäni mennessäni.
Sä lähdit omillesi ja hetkeen emme tavanneet, enkä sinusta mitään kuullutkaan.

Sitten yllättäin eräänä aamuna, samaan aikaan yhdellä huoltoasemalla kahvilla....
siellä olit sinä - murheissasi, mietteissäsi - hiljaisempana kuin koskaan.
Kysyin, mitä tapahtunut ja mikä on.
Murahtelit hiljaa, et halunnut ensin sanoa mitään ja kun olin poistumassa paikalta, avasit suusi.
"Sä olit niin oikeassa! Mä en tajua, miten mä voin olla näin tyhmä!"
Katsoin sanattomana sinua ja kerroit.....

Olit tavannut naisen, täysin erilaisen kuin ketään aiemmin. Hän vei sinulta jalat alta saman tien ja
sinulle iski halu saada tuo nainen pauloihisi. Viettelit tarjoamalla iltaa, nauroit hänelle ja hänen jutuille...
kuuntelit ja olit hyvä seuralainen, mutta kun veit hänet kotiisi.... loppui romantiikka lyhyeen!

Hän ei kestänyt asuntoasi! Kaikkialla oli pitsalaatikoita, oluttölkkejä, likaisia vaatteita, sohvalla
ties mitä..... keittiöön ei edes voinut katsoa.
Oli lähtenyt saman tien!

Sä olit ymmälläsi, et ymmärtänyt alkuun mistä hän oli ottanut itseensä ja lähtenyt.
Olit vain lysähtänyt sohvalle ja alkanut kittaamaan kaljaa katsellen jotain räiskintäleffaa....
Kunnes olit saanut tekstarin..... tuo nainen kertoi, että jos olet oikeasti tuollainen, millainen kotisi on
- ei ihme, että sinulla ei ole ketään vakituista, eikä varmaan koskaa tule olemaankaan.

Se sai sinut pysähtymään!
Olit katsellut ympärillesi ja tajunnut, että ehkä ei ihan paras tapa saada naista.....
Päätit yrittää muutta tapojasi - ja hetkellisesti se olikin toiminut.
Olit anteeksi pyytänyt naiselta ja luvannut siistiä kotisi, näyttää millainen olet oikeasti ja
tämä antoi sinulle mahdollisuuden......
Oli tullut sovitusti kylään ja kotisi olikin ollut siisti, kuten sinäkin - ja ilta oli ollut hyvä, kaikkinensa.
Hän oli lähtiessä sanonut olevansa pari viikkoa poissa maisemista, mutta tulisi heti palattuaan
kaverin luokse - mistä olit ollut iloinen.

Mutta kaksi viikkoa sinulle oli liikaa - sorruit kaikkeen vanhaan ja kun tuo unelmiesi nainen
saapui luoksesi, kohtasi häntä se näky, mitä hän vähiten kaipasi - entinen sinäsi!
Kääntyi kannoillaan ja katosi.

Ja nyt olet siinä ja valitat! Vieläkään et täysin ymmärrä, miksi hän lähti ja mitä teit väärin.
Totesit vain, että.... taidat lähteä baariin illalla - kai sieltä taas jonkun mukaan saa.

Huokaisin - jotkut eivät opi koskaan, eivät koskaan!
Jatkoit elämääsi - tyhjänä - ollen vain Mr Nobody, niille naisille.... jotka jäivät vain unelmiisi.

------------------------------------------------------------------------

Kuka aamulla hymyili?
Kuka?
Sinäkö?

Hyvä! Niin minäkin!
Muista, aamusi alkaa hymyllä..... vaikka sataisi, vaikka tuulisi,
vaikka maailma mielestäsi kaatuisi.... muista tämä:
Aamusi alkaa hymyllä - aina.

Mille sitten hymyilet?
Mille, jos sanot että vain huolia on?
Niin, mille....

Ole onnellinen - sinä elät!
Taas päivä vaikka mihin.
Ole onnellinen - sinulla on katto pään päällä!
Taas on turvaisa satama mihin tulla reissuilta.
Ole onnellinen - pieni auringonsäde ikkunan takaa on juuri sulle!
Pieni sadepisara poskellasi voi olla suukko häneltä, joltain.....
- ja syy hymyillä, taas!

Älä siis paina päätäsi alas - älä murehdi liikoja.
Elämäsi on ihanampaa, kun muistat - herää hymyillen, joka aamu.

Siis kuka aamulla hymyili?
Kuka?
Sinäkö?

Hyvä! Niin minäkin.... kuten taas huomenaamunakin.
--------------------------------------------------------

Mä tunsin sydämessäni jotain kadonnutta.... kauas sieluuni hautautunutta!
Se ryöppysi sieltä esille, vahvana... silti arkana.
En uskaltanut ääneen sanoa, en sitä kenellekään kertoa.......
- pelkäsin, että ..... se ei ehkä olisikaan totta..... - pelkäsin tunteitani!

Mä tunsin jotain - mitä joskus kauan, kauan - liian kauan - sitten olin saanut kokea.
Mä tunsin, mutta en uskaltanut sitä julki tuoda.
Sisälläni kuohui, mieleni seilasi sinne..... mieleni seilasi tänne.... mieleni etsi jotain
kiinnekohtaa, jotain ajatusta - apua sieltä täältä - sinulta!

Sä kerroit sanoin, sä kerroit teoin, sä kerroit kosketuksin....
Kaikki ne kertoivat mulle, mitä ajattelit.
Ja silti epäröin, epäröin ja epäröin.......... loin turhia kauhukuvia, pimeitä ajatuksia
- peläten, että tämä ei olisikaan totta - ei aitoa, sittenkään.

Hiljaa toivon päivittäin, että sieluni uskoo sanoja, silmäni näkeviä tekoja ja
sydämeni ymmärtää totuuden - ja saisin tuon sieluuni syvälle
hautautuneen tunteen päästää kokonaan irti, valloilleen!

--------------------------------------------------------------------------

Elämä on täynnä outoja kiemuroita!

Jos joku valittaa, että elämä on tylsää ja yksitoikkoista, niin itse en voi sanoa samaa!
Viime viikot ovat olleet sellaista menoa ja meininkiä monilla tavoin, että on toisinaan ihme
että olen edes kunnolla saanut nukkua - tai no sekin on toisinaan ollut silkkaa ylellisyyttä,
että on muutaman tunnin nähnyt unia ja taas on jatkettu eteenpäin.

Mitä sitten on sattunut? Sitä en ala tässä ruotimaan liiaksi, mutta voin sen verran sanoa,
että tällaista olotilaa ei ole miehessä ollut vuoteen. En halua liioitella ja sanoa, että "useampaan vuoteen",
koska sitten joillakin voisi herätä liiallinen uteliaisuus, enkä jaksaisi kaikkea selvittää - ainakaan täällä.

Töitä on tullut tehtyä tasaisen tappavaan tahtiin, eli ei juuri noita vapaapäiviä ole ollut, mutta
enpä niitä ole hirveästi kaivannutkaan....... ja rahareikiä kyllä riittää, sen voin sanoa!
-------------------------------------------------------------------
Lisäilin tuonne perään hieman luettavaa, eli tervemenoa katsomaan, mitä sieltä löytyy! (15.10.2015)
-------------------------------------------------------------------

Miksi otit lankani, sen ohuen, sen elämänlankani käsiisi?
Miksi pusersit sitä, ahdistit minua?
Miksi?

Miksi et antanut sen olla vapaana, nauttia elämästä ja maailmasta?
Miksi et suonut sille valoa auringon ja kuutamoöiden kauneutta?
Miksi?

Mä huusin sulle usein, avuttomana......
Mä huusin ja huusin, kyyneleet silmissä.
Mä odotin sun kuuntelevan, toivoen että antaisit elämänlankani
elää vapaana - antaa minun elää onnellisena..... ja mä huusin....

Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin ahdistavan puristuksen sydämeni ympärille!
Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin raastavan kidutuksen sielulleni!
Ja siltikään sä et antanut mun elää..... et antanut mulle valoa... et
yön raikkautta - et onnea, et hetkeäkään......pientäkään.

Miksi?
Sitä huusin, sitä kysyin.... uudestaan ja uudestaan.... päivästä toiseen,
yöstä uuteen - aina uudestaan ja uudestaan.

Vaan lopulta sain kerättyä voimia, irrotin itseni sinusta - sain langat käsiini omiin
- ja pääsin tuntemaan raikkaat tuulet ja auringon - sain tuntea elämän, ilman sinua!
---------------------------------------------------------


Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Yllätit minut!
Sä vain tulit....
En edes odottanut sinua, en mitään - en ketään.
Sä vain tulit....

Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Lähestyit minua!
Sä kosketit minua.....
Enkä edes alkuun ymmärtänyt, miksi tulit luokseni - juuri minun luo.....
ja sä vain kosketit minua....

Sä hymyilit, kuuntelit... syleilit.
Otit minut lähellesi, pidit minut siinä - puristit itseäsi vasten....
Huomasin, en halunnutkaan siitä pois, en ollenkaan!
Vaikka en sitä alkuun tajunnutkaan.....
ehkä mieleni kapinoi, pelkäsi.... varoi, vaikka nautti.....

Sä jäit vierelleni, vaikka tiesit etten helppo ollutkaan.
Sä jäit lähelleni, kuunnellen minua.... hymyillen.
Sä jäit siihen.....
Enkä enää halunnut sinun siitä lähtevän enää mihinkään!

Ja aikaa kun kului, mä tajusin että olit onneni, se kadoksissa ollut....
- se valo sieltä sisältäni, mikä joskus sammutettiin minulta!

Enkä enää halunnut muuta, kuin tuntea sinut lähellä.... valonani, onnenani!
Ja joka päivä kiitin sitä hetkeä, kun sä vain tulit elämääni....
----------------------------------------------------------------

Taas istun koneella, näpyttelen tekstiä hämärässä....
mietin sanoja... toimisiko tuo tuossa, menisikö tuo tämän kanssa.
Päässä pyörii asioita, mietin ja mietin.

Äh, ahdistaa.... miksi ei tuo rimmaa ollenkaan?
Kiukuttelen itselleni ja taas yritän ja yritän!
Laitan taustalle soimaan jotain, vaan en sanoja kuuntele.... uppoudun vain säveliin.....

Ei auta, ei.... istun koneella - tuijottelen sen kalvakasta valoa näytöltä ja mietin.
Miksi sanat seisoo mielessäni? Miksi ne eivät vain siirry sormieni kautta
kirjaisimille ja tarinoiksi? Miksi?

Taasko menee yö siihen, että raavin päätäni ja kiroan itseäni?
Taasko vain yritän ja yritän, enkä saa mitään aikaan? Ahdistaa!

Lopulta annan periksi, päätän pisteeseen jonkun kirjoitelman ja
huokaan raskaasti tajuten, tämä yö ei ollut minun.... - ei tarinoiden...... ja lähdin nukkumaan.
.................................................................................................


Kirpeä syksyinen sunnuntai. Olin kävellyt jo jonkin aikaa.... taivaltanut vailla suuntaa....
Mietin hiljaa askeltaessani elämääni, taakse jäänyttä ja olevaa....
- en uskaltanut tulevaa ajatella, en suunnitella.

Aikani käveltyäni tulin pienelle tielle, mikä oli täynnä puista pudonneita syksyn lehtiä.
Potkin niitä eteenpäin mennessäni ja hymyilin. Tuuli otti kiinni joihinkin
lehtiin, pyöritellen niitä hetken ilmassa, ennen kuin armahti nuo ja antoi laskea takaisin maahan.

Kuljin lehtien peittämää pientä tietä ja tulin vanhan rautatien varrelle.
Näin heti, että hetkeen ei liikennettä tuolla radalla ollut, ei hetkeen... ei toiseen.
Katselin kumpaankin suuntaan..... mitä olisi tuolla - tai mitä tuolla.
Mietin, kumpaan suuntaan rataa kulkemaan lähtisin.

Toinen suunta näytti tutulta, jo nähdyltä - kuin jo koetulta elämältä..... menneeltä.
Toinen suunta taas houkutteli.... ja päätin lähteä katsomaan, mitä radan varrelta tulii vastaan....
Lähdin kävelemään.... rata houkutteli minut seikkailuun - suuntaan uuteen.....
Ja tajusin, että se vei minua matkaan uuteen elämään, suuntaan ennen kokemattomaan!
Hymyilin, uskalsin - sittenkin - katsoa, mitä tulevassa olisi minua odottamassa.

Kuljin ja kuljin. Rata mukaili maastoa, väliin ollen täysin piilossa - peittyneenä alle lehtien....
ja minä kuljin niitä pois, sivuun potkien. Hymyilin!
Rata vei ja vei, yhä pidemmälle jonnekin.... missä en ollut vielä aiemmin!
Ja mitä pidemmälle tuota rataa kuljin, sitä enempi taakseni sain jättää ne asiat,
joita en halunnut enää edes muistaa........

Jatkoin matkaa, syksyinen sunnuntai kietoi minut syleilyynsä kirpeän viileään...
vaan minua ei paleltanut, ei väsyttänyt.... - ei!
Koska tuo rata syksyinen yhä pidemmälle minua vei, johonkin uuteen - kiehtovaan......sinne.....jonnekin.
-----------------------------------------------------------------

Miksi en uskonut, mitä sinä sanoit?
Miksi epäilin kauniita sanojasi ja noita loistavia silmiäsi?
- olin epävarma, olin hämmentynyt....

Miksi sinä olit siinä?
Niiden kaikkien sanojeni jälkee, vielä siinä - ja pidit minut lähelläsi.....
- olin ihmeissäni, olin yllättynyt!

Kysyin itseltäni uudestaan ja uudestaan, saamatta vastausta ollenkaan.
Kyselin sinulta silmilläni, enkä tahtonut ymmärtää kun säteilit siinä - minulle...
- tämä on niin totta, tämä on todellakin niin totta!
Me olisimme me, emmekä ketään enää maailmasta etsisi, tahoillamme.

Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni ..... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!

Etsin suuntaa, rakkauden kompassilla.... ja neula osoitti vain uudestaan ja uudestaan....
- yhteen suuntaan, kohti sinua!

Aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mieleni ymmärtämään - ei, ei tämä ei olisi leikkiä enää
- siihen en enää halunnut ryhtyä, enää joutua - olla vain pelinappulana tunteiden!

Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni .... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!

Ja sinä vain hymyilit minulle, pidit lähelläsi - kerroit sen silmilläsi:
Kompassi rakkauden suunnan näytti puhtoisen, siinä oli paikka yhdelle, juuri tämän miehen!
Enkä muualle enää edes halunnutkaan...

------------------------------------------------------------------

Näin heidät jälleen kerran.
Kävelivät hitaasti kahdestaan, vain toisiaan kädestä pitäen..... hiljaa....
Näin olivat kulkeneet jo vuosia ja taas vuosia.

Kasvoista näki, että he olivat onnellisia yhdessä!
Vaikka vuodet olivat jo sileät kasvot uurtaneet ryppyisiksi ja askeleet eivät
enää olleet yhtä lennokkaita, kuin nuorina ollessaan - silti he, kahdestaan käsikkäin
- päivittäin -
kulkivat tuota samaa tuttua kävelytietä pitkin, kuten nytkin.

Usein olin heidät ohittanut kiireellä, ilman syytä.
Joskus kuullut heidän hiljaa ihmettelevän maailman menoa ja kaikkien
kiirehtimistä joka paikkaan - jopa ilman syytä!
Se sai minutkin miettimään, pysähtymään jopa hetkeksi ja katsomaan heitä uudelleen.

Heillä ei ollut kiire! Silti he ehtivät mainiosti joka paikkaan, aina.
Mutta se, mihin he olivat ehtineet todellakin ajoissa - oli toistensa sydämet!
Sen näki - edelleenkin.... he olivat onnellisia yhdessä.

Kädet pitivät tiukasti toisista kiinni, kun he omaan tahtiinsa kävelivät
tuolla kävelytiellä, kuten nytkin - tänä syksyisenä päivänä.
Väliin katsahtivat toisiaan, sanomatta sanaakaan, mutta silmistä sen saattoi nähdä:
"Minä rakastan sinua!" Ja saatoin kuvitella, kuinka nuo vanhat - elämää nähneet
kädet puristuivat ehkä aavistuksen enemmän yhteen.

Tänään kävelin hitaasti, heidän tahtiinsa - hieman heidän jäljessään.
Varmaan aavistivat, etteivät olleet yksin, mutta se ei heitä häirinnyt.
Olivat jo kokeneet elämässään niin paljon, että yhden miehen käveleminen
ei enää heidän maailmaa hetkauttanut.

Askeleet veivät heitä hitaasti, heidän tahtiin, eteenpäin.... - samoin minua.
Jonkin matkaa jatkettiin, lopulta päätin vaihtaa suuntaa ja katsoin vielä kerran
heitä ihaillen, kunnioittaen - tuntien sisälläni jotain sanoin kuvaamattoman kaunista....
Toivoen, että itsekin joskus.... vuosikymmenten kuluttua saisin kulkea hänen kanssa samoin!

-----------------------------------------------------------------------

Kuinka vaihtuukaan syyskuu lokakuiseksi...

Huh huh, sanoisin! On ollut sellaista menoa ja meininkiä monin tavoin viime viikot, että
en valitettavasti ole ihan itsekään "kartalla" ollut joka käänteessä, mitä on joutunut kokemaan.
On ollut positiivisia asioita, mutta - kuten niin tavallista - myös ikäviäkin.
Kaikkea mahtuu hiljaisen miehen maailmaan...

Muutama asia on harmittanut jonkin aikaa, esim. se että on henkilö / henkilöitä, jolle tai joille on
melkoisen mahdotonta näemmä pysyä sanassaan ja tehdä tietty(jä) asioita.
Väännä siinä sitten tällaisten vuoksi itseäsi asioista toiseen, koita selvitä kuiville ja elää
niin rennosti, kuin vain pystyt - tietäen, että jotkin ongelmat odottavat kuitenkin seuraavanakin päivänä!

Mutta ei pahaa, ettei hyvääkin - kuten sanoin. Olen saanut hymyillä enemmän, kuin mitä koko kesänä
olen hymyillyt. Kiitos siitä (sens.)! Edellisen kerran tunsin olevani onnellinen saman kaltaisesti alkuvuodesta
ja viime vuoden lopulla. Muistan hyvin esim. viime jouluaaton......

Mutta se elämän kuvioista. Varmaan 99% lukijoista veti jo ranteitansa auki.
-----------------------------------------------------------------------------

Siinä se vain oli....
yksinäinen lasi edessäni - ja turhaan taasko odotin häntä...
Turhaanko?
Odotin ja sivelin lasin pintaa, sen hieman rosoisia muotoja tutkiskelin sormillani.
Hiljaisuudessa istuen, tuon kaiken hälinän keskellä, yksin....

Siinä se....
Olin ja mietin, odotin...
Turhaanko?

Lasi nousi huulilleni, siemaisin jo lämmennyttä juomaa. Jäät sulaneet....
Katselin hiljaa lasia, pyöräyttelin kädessäni ja mietin... odottaen.
Turhaanko?

Pyysin itselleni palan paperia ja kaivoin taskustani kynän.
Päätin kirjoittaa viestin..... koska häntä ei näkynyt.
Odotin - ja odotin....

Paperi oli edessäni, tyhjänä. Tuijotin sitä ääneti.
Olin omassa hiljaisuudessani, tuon hälinän keskellä... yksin, kaikkien joukossa.
Pyörittelin pieniä kuvioita siihen, en saanut sanoja aikaiseksi. Ahdisti, kun odotin.
Turhaanko?

Lopulta aloin kirjoittamaan..... hänelle.
Sanoja syntyi hitaasti, jokaisen mietin erikseen - samalla odottaen,
kun kuulin takaani äänen.... hänen!
Käännyin, yllätyin..... ei ollutkaan turhaa.... odottaa, häntä!

Rypistin nopeasti paperin, työnsin taskuuni ja halasin häntä
- halasin lujempaa kuin koskaan, koska hän oli sittenkin hän - ja hän oli siinä!
Enkä enää koskaan odottanut turhaan.
---------------------------------------------------------------

Sä olit elämässäni pienen ajan, mutta sydämessäni ikuisuuden!
Sä teit sinne oman pienen kolosi, minusta onnellisen.
Sä olit "vain" sä..... ja minä, kaikkeni hyvällä tahdoin sulle.

Sä olit.... olit niin kauan kuin halusit.
Sä nauroit, sait minutkin nauramaan.....
Sä säteilit, sait minut sillä hymyilemään....
Sä olit "vain" sä.... - silti paljon enemmän!

Mutta miksi sinä yhtenä arkisena iltana,
miksi - vain poistuit?
Huusin silmilläni perääsi, ääntä en saanut suustani.
Kuuntelin viimeisiä askeliasi,
ennen kuin ne katosivat.... kaikuen kadun kosteuteen.....

Kului aikaa, vaihtuivat tunnit päiviksi - päivät viikoiksi...
Tuli viikoista kuukausia.... sinä silti olit siellä,
sydämessäni, pienessä kolossa!

Sitten, jostain yllättäin - sain kuulla sinusta, hetken vain!
Avasit sen pienen kolon oven sydämestäni, toit sinne
uutta valoa - hetkisen.....
hymyilin, taas pitkästä aikaa - hymyilin.
Koska sä olit "vain" sä, silti aina paljon enemmän.

Varovasti kyselin, missä sinua näkisin....
Ehkä siellä - ehkä tuolla - ehkä täällä.
Oliko aika oikea? Mietin, sitä sinullekin sanoen.
Ehkä on, ehkä ei, tiedä sitä kummankaan sydän ei.
Vaan se riski otettava on, kohdattava hiljaa - nähtävä,
onko toinen onneton..... ilman toista edes tuttuna, ihmisenä......
silti pienen kolon sydämestä omistavana!

Ja muutama yö jo unessa on kertonut, näyttänyt....
- sä kävelet sieltä jostain takaisin, kohdata annat,
koloosi omaa et kokonaan sulje - sydämestäni mun.
Annat sen hymyillä, edes hieman - kuten annoit ennenkin!

Sitä toivoen - odottaen...
------------------------------------------------------------

Tuskaa hei, tuskaa ei.... tuskaa sitä tahdo elämä kenenkään ei!
Tuskaa hei!
Sitä on, sitä vain on.... sille voi ketään ei - ei mitään ei.
Tuskaa hei!

Sitä on, sitä vain on..... sille et voi mitään, sitä vain on.
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!

Sä voit huutaa apua, sä voit koittaa paeta, sä voit vain koittaa...
Mutta et sä pakoon pääse, hei.... sitä tahdo elämä kenenkään ei!
Tuskaa hei!

Mut´ se kuuluu elämään, se kuuluu - se vain kuuluu....
Sille mahda mitään, ei - sitä pakoon kukaan pääse ei.
Sitä silti tahdo elämä kenenkään ei!
Se on sitä, se vain on - hei.
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!

Ja kun sä väliin luulet, että sen olet voittanut,
sen kaiken jo kokenut.... se tulee... se silti elämääsi tulee....
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!
Ja siellä se taas on, sille mahda mitään ei.....
Se vain on, se
Tuskaa hei!
---------------------------------------------------------------

Muistan ensimmäisen aamun kanssasi!
Muistan, kuinka mua rapsuttelit.
Muistan, miten toivoin että kellot vain olisivat seisahtuneet.....

Niin halusin siihen jäädä, siinä olla...... tuntea sinut lähelläni,
juuri sellaisena - aina!
Niin halusin..... sisältäni saakka hymyilin!

Annoin sun helliä, hyväillä... tehdä sitä, mitä itse halusin
tehdä sulle..... annoin kerrankin itselleni luvan nauttia!

Katsoimme toisiamme silmiin. Sain suudelman, täynnä auringon valoa,
täynnä välittämistä, täynnä..... sitä mitä emme sanoneet, mutta minkä
tunsimme jossain sisällämme olevan - sieltä esille tulevan!

Muistan ensimmäisen aamun kanssasi!
Muistan kuinka minulle kuiskailit.
Muistan, miten toivoin että kellot vain olisivat seisahtaneet.....

Niin halusin kaiken olevan, juuri noin - kanssasi.
Ja miten sainkaan huomata....
kaikki aamut kanssasi olivat samanlaisia, kuin aamu ensimmäinen - kanssasi!

Enkä enempää toivoa voinut, en edes kuvitella osannut.......
Siinä oli jo kaikki, siinä olit - sinä!
--------------------------------------------------------------

Syksyn merkkejä ilmassa

No niin, sitten se syksy alkaa tehdä tuloaan oikein selkein askelin.
Vettäkin on välillä satanut ja illat ovat viilentyneet nopeasti. Päivisin on vielä ollut mukavan lämmintä,
jopa tällainen vilukissa on vielä pystynyt liikkumaan jopa ilman takkia ulkosalla.

Töitä on saanut tehdä kiitettävästi ja terveenä ainakin toistaiseksi olen saanut olla, hyvä niin.
Joku voisi kysyä, eikö minulla ole mitään muuta kuin työ ja nukkuminen, mutta onnekseni
voin sanoa, että on ja kiitos muutamalle todella upealle ihmiselle siitä, että elämästä löytyy
väriä - lämpöä - hymyä ........ jne. ja kun taas poissa on sellaisia kuvioita, jotka eivät ole olleet
todellisia kaikin puolin, mutta elämä on... aina sattuu ja tapahtuu.
--------------------------------------------------------------------

Mä katsoa sain sun silmiä vain, mietin mitä niiden taakse kätkeytyy.
Mä katselin ja katselin, mietin ja arvailin.
Mutta - sinä et paljastanut mitään, et silmiini katsonut suoraan - et koskaan.

Mä katsoa sain noita salaperäisiä silmiä vain, vain hetken miettien....
mitä ne näkevätkään, mutta mitä ne piilottavatkaan.
Vaan - sinä et kertonut, et näyttänyt, ei katseesi paljastanut koskaan suoraan mitään - ei koskaan.

Mä katsoin ja katsoin, sen hetken mitä sain.... silmiäsi vain.
Oudon katseen usein vastaani sain, ei lämmin se ollut - ei kylmä se ollut....
se oli vain jotain, mikä ei kertonut koskaan mitään..... oli kuin olisi tyhjä ollut, vaan
silti täynnä kaikkea - mitä et takaa silmien paljastanut koskaan, et suoraan..... etkä muutenkaan.

Lopulta en enää voinut katsoa sinua silmiin!
Lopulta väsyin miettimään, arvuuttelemaan.... toivomaan, että näkisin salaisuuksiin
taakse noiden silmien.... tietäisin, mitä katseesi kertoivat - mitä ne tarkoittivat.
Väsyin, silmieni katse siirtyi sivuun... toisaalle.... en enää voinut, en enää jaksanut.

Jäit yksin tuon salaisen katseesi kanssa, jäit - tyhjän ja täynnä salaisuuksia olevien katseittesi kanssa.
Ja poistuessani mietin, osaako kukaan koskaan katsoa sinua silmiisi niin, että
ymmärtäisi mitä silmäsi sanovat.....

----------------------------------------------------------------------

Se oli ruosteenpunainen,
tuo väri kyynelten.
Ne valui poskille - ahavoituneille.

Niitä kuivaks´ saanut en,
ne valui läpi sormien,
kun käsilläni piilotin
mä kasvoni peittäen.

Se oli ruosteenpunainen,
tuo väri kyynelten.
Ne valui poskille - ahavoituneille.

Tippui välistä sormien, kyyneleitä hiljalleen.
Huuleni värisevät kostuttaen.
Maistoin kielellä suolan
kyyneleen huulilleni tuovan....
ruosteenpunaisen!

Se oli ruosteenpunainen,
tuo väri kyynelten.
Ne valui poskille - ahavoituneille.

Värisevin huulin kuiskailin,
sanoja sanottuja vielä tapailin.
Ei, en saanut sanottua sanaakaan,
minut valtasi tunne vaan....
- sisältä ahdistaa!
Ja ruosteenpunaiset kyyneleet,
ne valuvat poskilleni hiljalleen.

.... yhä uudelleen ja uudelleen......
------------------------------------------------------------


Heräsin hymyillen, valkoisten lakanoiden välistä - venytellen.
Aaaah...... muistelin hetkiä eilisen! Oi, miten olinkaan saanut nauttia.....
- elämä oli kuin olikin ihanaa!

Hiljaisuuden rikkoi pieni tuhina, sängystäni....
Katsahdin vierelleni ja näin siinä sinut!
Nukuit vielä niin levollisesti, kaunis - onnellinen hymy kasvoillasi.
Silitin varovasti hiuksiasi...... katseellani suutelin sinua, en tohtinut herättää!

Nousin hiljaa..... astelin keittiöön... ahertelemaan.
Valmistin aamiaista, jotain pientä vain - ja palasin luoksesi sängylle.
Silitin uudelleen noita pehmeitä hiuksiasi, nyt laskeuduin vierellesi ja suutelin...
- poskeasi.
Hieman havahduit, hymyilit... - varovasti avasit silmäsi ja katsoit minua
säteillen, onnellisena.... saaden mieleni ja sydämeni leijumaan, korkeuksissa uusissa!

Tulin vierellesi, otin sinut kainalooni. Painoit hiljaa pääsi rinnalleni jääden siihen.....
Meillä ei ollut kiire mihinkään - ei aamiaiselle, ei toisaalle - ei mihinkään.
Oli vain se hetki ja me kaksi!

Hiljaa vaihdoimme sanoja, juttelimme eilisestä. Naurahdimme.... muistelimme
mitä kaikkea teimme - mitä kaikkea halusimme..... ja mitä me todella halusimme...
- me halusimme.......
Nousin hieman, vaalea peitto heilahti kauniin vartalosi päältä sivuun ja halasin
sinua, suutelin hieman..... pidin vain lähelläni.... hellien hiljaa.

Ummistit silmäsi, annoit kätesi vaeltaa selässäni, kun vein sinua.....
tein väreitä viileitä, kiusallisen kiihoittavia - sinulle... annoin sinun nauttia!
Ja aamusta tuli kaunis, meidän kahden.

----------------------------------------------------------

Istuin kivellä, puron reunalla ja katselin solisevan veden juoksua.
Hiljaa virtasi vesi kohti uomia suurempia ja isompia puroja -
kohti jokea, mikä yhtyisi toiseen - isompaan ja lopulta löytäen järven tai meren.

Istuin ja katselin. Purossa ui veden juoksun mukana lehtiä, syksyisiä.
Ne pyörivät kivien lomassa, jotkut upposivat kokonaan vaan toiset
keinuivat pinnalla sinnikkäästi edeten purossa kauemmaksi ja kauemmaksi.

Mietin elämää.... se oli kuin puron soliseva vesi.
Mietin ja ajattelin, mistä olikaan kaikki lähtenyt - miten oli jo tähän asti tultu...
ja mihin se oma elämän virta vielä veisi.

Ajatukseni keskeytti näky erilainen - purossa......
Jokin höyhen keinui majesteetillisen hiljaa veden yllä. Ei antanut pienten
kivikkojen häiritä keinuntaa, ei etenemistä laisinkaan.

Mietin, mistä höyhen matkaan oli tullut, kun näin sen päällä pisaran
- kristallin kirkkaan pisaran.
Joku oli sen laittanut matkaan, uimaan purossa eteenpäin
- toivoen että se löydettäisiin.........

Ja kuin jossain määrätty olisi ollut, tuo höyhen pisara matkustajanaan,
pysähtyi kohdalleni kiven vierelle siihen puron reunalle, missä olinkaan.
Tuijotin näkyä hiljaa - en osannut sanoa mitään, en ajatella
- olin vain lumoutunut.... toivoen, että se olisi minulle!

Niinpä nousin ja lähdin kävelemään... eteenpäin....
puroa vastavirtaan ylöspäin, toivoen että löytäsin hänet, ken tuon
höyhenen pisaran kera matkaan laittanut oli!
Ehkä juuri minua varten, ehkä....

Ja minä taivalsin ja taivalsin ja lopulta näin jotain.......
Hymyilin! Se oli sittenkin minulle - se höyhen kera pisaran.

----------------------------------------------------------------------

Lämpöaallon jälkeistä loppukesää

No nyt ollaan päästy palaamaan säiden suhteen normaaliin kesään näköjään.
Vettä satelee hieman tälläkin hetkellä, mutta itseäni se ei haittaa eikä masenna.
Sitähän sanotaan, että minkä kesä kastelee - sen se kuivaakin.

Se säästä. Viime aikoina on taas ollut melkoisia "juonenkäänteitä" elävässä elämässä,
eikä vain itselläni vaan mitä tässä olen katsonut läheltä ja kuullut toisilta.
Tuntuu, että kesälomien  jälkeen monilla ihmisillä on mielet sekaisin ja maailma myllertää.
Ainakin sen verran erikoisia tapahtumia olen "saanut" todistaa läheltä, vaikka
itselleni ei ihan kaikkea olekaan sattunut...

-------------------------------------------------------------------------------

Aikasi säteilit, aikasi elit...... sitten tuli se synkkä hetki
- ja sinut vietiin pois äidiltäsi - isältäsi - ystäviltäsi!
Jäi sydämiin aukko, syntyi monille suru ikuinen....
- kun sinä nousit pilvien ylle, luokse enkelten.

Ei sanoilla, ei teoilla, ei millään tapahtunutta peruuttaa voi...
ja hiljaa sinut tunteneilla sydämissä itkun seassa laulu tämä soi:
https://www.youtube.com/watch?v=W4JkvRl91rI

Koskaan se ratin takana ollut ei selviä teostaan...... ristiä kantaa läpi elämänsä!
Vaan miksi - niin miksi - ajaa piti, vaikka juotu oli?

Katsele sieltä jostain ja suojele elämään jäänyttä, sinun pientä rakastasi.


-----------------------------------------------------------------------

Sä otit silloin illalla lähellesi, hetkeksi.
- Muistatko?
Sä otit luoksesi, seuraasi lämpöiseesi, hetkeksi.
- Muistatko?

Sä pidit, hymyilit ja hyväilit.
Mun mieleni kiitti, sydämeni huusi - onnesta..... vuoksi sun!
- Muistatko?
..... - muistatko......... niin, muistatko?

Mä sain pitää sua sen hetken, pienen tovin elämästä,
lähelläni - rakkaanani, sielussani omanani.
- Muistatko?
 Ja vaikka olimme eri maailmoista, oli meillä jotain yhteistä....
kuitenkin.....
- Muistatko ...... niin, muistatko?

Ja joka päivä pelkäsin, sinut menettäisin.
Ja joka päivä rukoilin, että sinulla hyvä olisi.
Ja joka päivä...... - elämässäni olit sinä, joka päivä.
- Muistatko?

Kaiken vain halusin antaa,
liikaakin yrittäen.
- Muistatko?
.... ja niin virheitäkin syntyi, niitäkin tein.... huomasinhan itsekin sen.
- Muistatko..... niin, muistatko?
Silti uskoin sanoihin, aiemmin sinulta kuultuihin.
Kertonut kun olit, jotain henkilökohtaisesti vain minulle!
- Muistatko?

Vaan kun sanojen taakse jouduin katsomaan,
näin jotain mitä pelästyin!
Enkä enää tuntenut sinua niin, en enää tiennyt sinua samoin....
En enää tiennyt, mihin olin joutunut, mitä elämäni oli - kanssasi.
- Muistatko..... niin, muistatko?

Ja lopulta kaatui kulissit.
Jäi vain tyhjyys, autiona eteen avautuva haavoitettu sielu,
mikä itki koettua, kirosi sydäntä - tuota mikä uskonut oli sanoja...

Enkä voinut muuta, kuin jälleen yrittää rakentaa sydämeni
pirstaleista hiljaa kokonaista, ommella haavoja umpeen ja toivoa,
että joskus ne sanat olisivat totta - loppuun saakka.

- Muistatko.....
Itse muistan, vaikka aikaa on vierähtänyt jo kauan!
Kello vaihtunut kalenteriin..... vuodenajat toisiin..... silti muistan.
Ja rakennan sydäntäni uudelleen.
------------------------------------------------------------------


Oltiin tavattu muutaman kerran, naurettu toistemme jutuille ja viihdytty yhdessä.
Jokin meitä veti toisiamme kohti...... jokin outo voima!
Halusimme toistemme seuraa, uudelleen ja uudelleen..... istuimme iltoja ravintoloissa,
tapasimme kahviloissa....yllättäin joskus kohtasimme kaupoissa.
Ja aina meistä tuntui hyvältä olla lähekkäin!

Sitten sinä yhtenä iltana, istuimme kahvilla kahden - siinä tutussa kulmapöydässä....
Sinä kysyit hiljaa minua luoksesi!
Pysähdyin.
Meillä oli jokin sanaton sopimus, ettemme toistemme luokse menneet.
Mutta nyt sinä kysyit minua luoksesi!
Hiljenin.

Kosketit kädelläsi kättäni hiljaa, katsoit syvälle silmiini ja kuiskasit uudelleen
tuon pienen kysymyksen, joka meille oli enemmän..... vaan oliko se liikaa?
Pysähdyin.
Katselin kättäsi, ihailin ihosi pehmeyttä ja sieviä kapeita sormiasi.
Mietin hiljaa, uskaltaisinko. Mitä meille tapahtuisi? Muuttuisiko ystävyytemme,
se salaperäisen houkutteleva viettelevyydeltään suuntaan uuteen... erilaiseen?

Mutta lopulta suostuin. Varovasti hymyilit. Huomasin, että sinuakin hermostutti.
Nousimme ja kävelimme tuon pienen matkan luoksesi. Yllätyin, että asuit niin
lähellä minua, mutta koskaan en ollut kohdannut sinua samoilla kulmilla!

Katselin asuotoasi. Se oli huolitellun siisti, pieniä sisustustauluja seinillä ja
muutama iso palmu olohuoneen yhdessä kulmassa. Yleissävy pehmeän vaalea, silti
niin kotoisan lämmin. Kaadoit meille lasilliset viiniä ja istahdimme sohvalle.
Oli hetken täysin hiljaista, kumpikin odotti että toinen avaisi "pelin" ja keskustelun.
Ja sitten avasimme suumme, yhtäaikaa - tietenkin.
Naurahdimme!

Saimme aikaan keskustelua ja pikkuhiljaa viinikin auttoi, että hermostumisemme
alkoi hälvetä ja uskalsin jo ottaa rennomman asennon sohvalla.
Sinä esittelit istualtasi kotiasi ja kerroit joistakin tavaroista pieniä juttuja.
Hymyilin, tunsin että ne olivat sinulle tärkeitä - elämäsi varrelta muistoja.

Viiniä alkoi virrata enemmänkin ja tunsin että se alkoi hieman vaikuttaa miehen mieleen.
Lähestyit varovasti minua ja hetken kuluttua istuimme vierekkäin. Laskimme lasit
pöydälle ja suutelimme toisiamme hellästi, kuin olisi ollut elämämme ensimmäinen
suudelma kummallakin, minkä koimme.

Vaan suudelma muuttui kiihkeämmäksi, kietouduimme toisiimme...... halasimme, hyväilimme
toisiamme - suutelimme...... halusimme olla juuri siinä, toisissamme...
Yllättäin irroittauduit ja nousit. Sanoit meneväsi makuuhuoneeseen ja pyysit, että tulisin
viiden minuutin kuluttua perässä!

Lupasin ja noustessasi joit lasisi tyhjäksi, katsoit minua vielä silmiini ja sanoit, että
odotan tosiaan sen viisi minuuttia. Lupasin, todella lupasin.
Jäin sohvalle, join viinini ja katselin kelloa.... tuntui että viisarit eivät liikkuneet laisinkaan.
Vaan viimein se viisi minuuttia oli kulunut ja nousin ylös, suunnistin perääsi
makuuhuoneeseesi, jonka oven olit sulkenut mennessäsi.
Koputin varovasti. Vastasit toiselta puolelta, että tule vain.....

Oven avatessani edessäni oli kaunein näky, minkä kuvitella saatoin!
Hopeanharmailla lakanoilla makasit selälläsi täysin alasti.
Pyysit minut vierellesi ja kerroit, että pienellä pöydällä olisi kaksi mustaa
samettiliinaa ja halusit että sidon ranteesi kiinni sängyn päätyihin.
Epäröin, mutta vakuuttelit että mitään radikaalia ei tapahdu!

Otin liinat ja samalla kun ihailin silkinpehmeää kaunista vartaloasi, sidoin kätesi
toiveesi mukaisesti. Sitten pyysit että suutelisin sinua. Laskeuduin vierellesi, suutelimme
hetken...... hiljaa, jatkoit että siinä pöydällä on myös yksi hopeanvalkea silkkiliina.
Minun piti sitoa silmäsikin..... Aloin arvelemaan, että ehkä sittenkään ei kannattaisi,
mutta hymysi ja sanasi - ja sinun kauneutesi - vakuuttivat minut ja tein kuten toivoit!

Oli hetken hiljaista. Seisoin vuoteen vierellä ja mietin, mitä tapahtuisi ja mitä
seuraavana tulisi eteen.... Sitten vain kuiskasit: "Pyydän, viettele minut.....
hiljaa, hellästi, lujaa.... rakasta ja rakastele..... anna itsesi minulle!"

Mietin tovin, lopulta riisuuduin hiljaa ja .........

Ja lopulta huokaisit onnellisena, halusit että jään vain vierellesi..... Olisin siinä - sinun.
-----------------------------------------------------------------------

Älä koskaan kuvittele voivasi sitä huijata!
Älä luule, että pystyisit sen kulkuun vaikuttaa....
Se etenee, se kulkee.... se jatkaa matkaa, teit mitä vain!

Älä luule, että olet nopeampi kuin se!
Älä yritä oikaista sen kanssa, siihen et pysty....
se vain kulkee omaa tietänsä, omalla tahdillaan......
Ja siihen sinä et voi vaikuttaa.

Mutta se, miten sitä käytät - siihen voit vaikuttaa!
Mitä teet, missä teet, miten teet.
Kaikki vaikuttaa siihen, millaista se on sinulla.

Pidät käsissäsi omaasi......
sitä, mikä kaikilla on henkilökohtaista.
Joskus omasi liittyy toisten omiin, kulkee yhtä matkaa
- välillä vain hetken, välillä koko elämän....
Silti sinulla on se omasi.

Äläkä yritäkään huijata sitä, koska siihen et kykene.
Sillä se - aika - kulkee vain omaa tietänsä, omaan tahtiinsa!

Muista miettiä, miten omaan käsissäsi olevaan aikaan voit vaikuttaa.
Muista miettiä, miten tekosi tässä ajassa voi vaikuttaa toisiin....
Äläkä ajattele, että vain sinun aikasi on tärkeä
- että vain sinun teoillesi pitäisi olla aikaa!

Aika on kaikilla, aikaa on kaikille.
Ja kun aikaasi jaat oikein myös toisille - saat itsekin enemmän aikaan ja
tulet saamaan aikaasi myös toisia, jotka
haluavat jakaa aikaasi ja aikaansa - kanssasi.

----------------------------------------------------------------

Pieniä hetkiä, pieniä sanoja, pienissä tuokioissa....
Ne voivat olla elämää suurempia - sinulle ja minulle, meille kaikille!

Ei koskaan pidä väheksyä hetkiä, arkisiakaan.
Pieni hetki toisen kanssa voi olla isompaakin isompi sydämissä.
Ota kiinni hetkistä, kuuntele pieniäkin sanoja - niitä pieniäkin,
arkisiakin jotka voivat olla kauniimpia kuin romanttiset sanat koskaan.

Älä siis jätä sanomatta, älä jätä näyttämättä..... älä piilota kuoresí alle
ja unohda toinen! Muista häntä pienillä hetkillä, pienillä sanoilla....
ole hänelle ja hän on sitä myös sinulle, pieninä hetkinä..... jotka suuria ovat
- meille kaikille!


----------------------------------------------------------------

No niin no ..... vai miten se nyt olikaan.

Elämä on yllätyksellisiä asioita täynnä. Välillä ei edes edessään olevia tapahtumia näe, ei ymmärrä, eikä osaa käsitellä. Voin sanoa kokemuksesta, että viime viikkoina on joissakin
asioissa silmät avautuneet uudella tavalla - joista jopa pidän.
No vastavetona on tosin todettava, että paljon on tuotu eteen myös sellaista, mikä on
mieltä hämmentänyt ja en vain ymmärrä..... ainakaan vielä.

No hiljattain monet jotka tapasivat minut, ihmettelivät väsynyttä olemustani.
Siihen oli syynsä.... - nyt voin sanoa, että jos samoja ihmisiä tulee vastaan, näkevät paljon
pirteämmän miehen, vaihteeksi. Hymyilen varmaan sisältäpäin enemmän, kuin hetkeen.
Vaikka enemmänkin voisin hymyillä, tosin se vaatisi vain muutamalta henkilöltä
jotain, mitä itse en voi tehdä.

Mutta se siitä - ja sen kestävyydestä!
---------------------------------------------------------------------------
Olen lisännyt tuonne tämän päivityksen perään kaksi tarinaa.
---------------------------------------------------------------------------

Älä elä elämää toisen, älä sen ihmisen - ken siinä on, missä hän onkaan!
Älä mene sohimaan, älä sorkkimaan.... ole vain vierellä, mutta...
- älä elä elämää toisen!

Vaikene vaikka ei tarvitsisi, ole vain rinnalla - siinä vierellä.
Kuuntele ja kuuntele, kuuntele niin että tiedät mitä kuuntelet!
Ja muista: Älä elä elämää toisen...
                                                                                      
Hän on hän, tuo on tuo - sinä olet sinä  - nuo ovat ne...
Me olemme me, silti minä vain minä ja sinä olet sinä!
Eikä toisen elämää elää saa, ei siihen liikaa vaikuttaa....
- siinä ole vierellä, sinuna - itsenä, aitona omana, muistaen:
Älä elä elämää toisen!

Ole hiljaa vaikka puhuisit, älä turhaan tarinoi.
Avaa mielesi, avaa sydämesi - muista kuunnella..... kunhan muistat myös:
Älä elä elämää toisen!

-------------------------------------------------------------------

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Vain yhdessä.......
Vain yhdessä......
Ei se enempää vaadi, kuin vain sen yhden - sen yhden!

Silloin ei hyvä ole olla yksin.
Silloin ei saisi upota tuhoisan mielen suohon.
Silloin pitäisi saada lähelle joku, edes hetkeksi - pieneksi.
Jotta ei olisi sitä yhtä pientä.....
-yötä
-hetkeä
-tuokiota
..... ehkä sitä viimeistä!

Ajatukset vievät sinut helposti teille väärille.
Mielikuvat valtaavat sinut, hajoittavast totuuden... satuttavat sydäntäsi - turhaan!

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Hatara mieli ihmisen, sinun herkän sielusi.... et saa antaa hajota, et pimeyteen kadota.
Vaan sytytä se pieni kynttilä maailmaasi, ota joku lähellesi - kerro kaikki - avaudu.
Tuo itsesi ulos, pimeistä mietteistä - syvyyksistä sielun ahdistuneen.

Koska:
Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.
Ja sitä sinäkään et halua  - vaan haluat elää - muista, elää!



 -----------------------------------------------------------------

Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Missä mietteesi meneekään, teetkö pelkoja itsellesi?

Päivisin odotan, iltaisin mietin.... öisin joskus...... sen sinä tiedät.
Ja taas uudelleen ja uudelleen.... päivästä toiseen, samaa rataa mieleni kulkien,
minua eteenpäin vieden - toivoen - odottaen.

Ja aina mietin:
Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Miten usein olen toivonut sinut näkeväni - luullut sinut nähneeni.....
- ja aina mieleni on saanut pettyä - aina.

Uudestaan ja uudestaan saavun paikkaan, jossa erosimme.
Uudestaan ja uudestaan toivoen, että tulet kuten lupasit....
kertomaan, puhumaan - minua tapaamaan.

Ehkä se päivä vielä tulee, ehkä.....

---------------------------------------------------------------

Kuka sanoi, että elämästä ei voi nauttia pieninä ripauksina?
Kuka väittää, että omaa onneaan ei voi rakentaa pienistä palasista?

Nostan käden ja tunnustan!
Olen ollut typerä, olen ollut varma asiasta - luullut niin, ettei
noin voisi olla, ei vain pystyisi olemaan.
Vaan mitä maailmassani onkaan, mitä näenkään ja saankaan kokea?

Onnea!
Alkoi pieninä hippusina, ohimenevinä hetkinä.
Onnea!
Lisääntyi hetket pienet, tuli tekoja - tuokioita ..... asioita aurinkoisia.
Onnea!

Pieniä ripauksia........ saatuja ja tehtyjä!
Pieniä palasia .... vastaanotettuja ja toisille annettuja!
Onnea!

Sitä on elämä - pienistä ripauksista ja palasista rakennettuja
hetkiä, sinusta itsestäsi paljon kiinni - ovatko ne onnellisia vai eivät.

Minun ovat, juuri nyt!

----------------------------------------------------------------

Tämä on Sinulle!
Vain sinulle...... tiedät kyllä, että olet se - kenelle.

Ne muutamat laulut, mitä laulettu.
Ne muutamat sanat, joita sanottu.....
- ja hetket koetut. Ne kertovat enemmän, kuin mitä kerron sanoilla.

Kuiskasin korvaasi: "Kiitos, kun olet maailmassa!" Hymyilit, halasit
- pidit lähelläsi lujaa - ääneti, kehosi kielellä paljon sanoen.

Tiesin: Se kaikki oli minulle - vain minulle.
Kuten minä - sinulle.                                  


---------------------------------------------------------------------------

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Istuimme alkuyöstä huoltamolla, mietteissämme - elämästämme.

Kaikilla oli uusi vaihe, oli uusi nainen, oli uudet kuviot......
- vai oliko sittenkään?

Siinä istuttiin, siinä juteltiin, kahvilusikoita kupeissa pyöriteltiin.
Hetken koitettiin jutella hieman niitä näitä.... mitä taas oli tapahtunut ja koettu.
Mutta sitten vain vaiettiin, äänet madaltuivat - tuskin toisiamme kuultiin.

Miksi niin?

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Naisistamme keskusteltiin, hiljaa - todella hiljaa toisillemme kuiskailtiin....
- mitä me pelättiin?

Toinen teistä aloitti, hiljaa kertoili.......
oli miehen elämän raamit pieniksi menneet.
Vain työ ja koti ja kotona vain tuo nainen.
Hän välitti paljon tuosta naisesta, kertoi hyvistä asioista.... hetkistä mukavista,
hänen piirteistä ihanista, joihin oli rakastunut.
Ja sitten tuli se "mutta...." !

Me kuuntelimme hiljaa, nyökkäilimme vain.
Me vastailimme hiljaa, lähes kuiskaillen vain.
Ei noussut äänet miesten, ei sanat kaikuneet muualle.....

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Yöllisellä huoltoasemalla yhdessä istuimme ja juttelimme...

Sitten kertoi toinen, kertoi ja kertoi..... näimme miten häntä ahdisti.
Hän välitti naisestaan - rakasti tuota... kertoi asioita valoisia, iloisia ja
hymyn kasvoille nostattavia! Meistä tuntui hyvältä kuulla kaikki tuo....
Mutta miksi häntä ahdisti?

Hän kertoi, lähes häpeillen......
Ei voinut sanoa naiselleen, mitä välillä itse halusi.
Ei voinut kuulemma kuin mukailla..... tottua toisen päivärytmeihin, elämän kuvioihin.
Ei kuulemma saanut toteuttaa luvatta asioita, pieniäkään.... vaan niihinkin
suostumus tuolta naiselta tarvittiin.
Ja me kuuntelimme vain hiljaa, jaoimme ahdistuksen tuon kaverin..... yhdessä sen kokien.

Ja hän jatkoi.... hiljaa tarinaansa, elämästään uudesta ja tuosta naisesta mitä rakasti.
Silti näimme ja kuulimme sen: "Mutta....!"

Hän haki uuden kupillisen kahvia ja jatkoi tarinaansa.
Ei kokenut elämää tasavertaisena, ei saanut olla toisen rinnalla!
Tuo nainen, kaikessa ihanuudessaan, määräsi kaikesta.... ja suostui miestä
tapaamaan vain kun hälle sopi..... eikä siitä määrätystä hetkestä saanut
myöhästyä minuuttiakaan, ei sekunttiakaan - jos halusi tuon naisen kanssa
edes hetkisen saada viettää aikaa..... kahden.

Me vain nyökkäilimme.
Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Ja meillä oli elämässämme jotain uutta, mutta oliko se sittenkään..... oliko?

Ja mitä minä sitten kerroinkaan?
Mitä heille paljastinkaan?
Elämäni kuvioista eteen tulleista, nousuista ja laskuista........ iloistako vaiko suruista....
- ahdistiko jokin, vai hymyilläkö vain sain?

Mitä heille sanoinkaan, sen olen jo kertonut.... sen olen jo maininnut.....
Aiemmin? Ehkä!
Nytkö? Ken tietää.....
Mutta hän, ken siinä elämässäni nyt on, hän tietää....... ja mielessäni myös hymyilen!
------------------------------------------------------------------------------

Kävelin iltahämärässä yksin, loppukesän lämmin tuuli haroi hiuksiani
ja siveli poskiani. Olin syvällä mietteissäni, kunnes kuulin tuon soiton....

Jostain kuului tuo viettelevän houkutteleva kitaran soitto.
Pysähdyin kuuntelemaan ja huomasin lähellä puiston, mistä tuo soitto kuului.
Lähdin ääntä kohden kävelemään ja mitä lähemmäksi kuljin, sitä paremmin tuon
kuulin..... Andalusialainen kitara soi kaihoisasti, väliin tulisesti kuin matador
härkäareenalla ja taas toisinaan hitaan viettelevästi kuin flamenco -tanssijan
salaperäiset askeleet parketilla.

Askeleeni nopeutuivat, halusin myös nähdä tuon taiturin.....
Ja kohta edessäni tuo hahmo olikin. Istui penkillä pienellä, pienen sillan kupeessa.....
Tuon sillan alla virtasi pieni puro, kiemurteli pitkin puistoa ja tuntui kuin
puron solina olisi yhtynyt tuon kitaristin taiturimaisten sormien näppäilemien
sävelten sointuihin mukaan.

Jäin kuuntelemaan......
Soi tuo Andalusialainen kitara tulisesti, vietteli sävelin..... toisinaan
haikeutta ilmoille luoden.
Paikalle saapui myös muita, säveliä kuulleita, jotka jäivät vain katselemaan ja ihailemaan
- minun laillani - tuota kitaran taituria.
Oli kuin tuo mies ja kitara olisivat olleet yhtä.......

Eikä minullakaan ollut enää kiire mihinkään.
Kuuntelin ja kuuntelin.....  iltahämärä vaihtui jo yöksi ja tuuli muuttui viileämmäksi,
mutta kitaran tuliset soinnut lämmittivät mieltäni niin, etten kylmää edes tuntenut!

Lopulta kuutamon kalpean taivasta valaisten hän lopetti, kumarsi hiljaa ja
vain poistui yöhön. Meitä jäi useita vain katsomaan hiljaa tuon miehen perään....
mielessämme vielä kaikuen nuo Andalusialaisen kitaran kauniit sävelet.
--------------------------------------------------------------------

Sunnuntain satoa

Tästä se sitten lähtee.... - vai lähteekö, vain taivas tietää eikä se kerro!
On vain vaikeaa löytää se 1. aihe mistä lähtee tarinoimaan, joten tänään kirjoitan yhtä ja
huomenna toista. Koittakaa pysyä kärryillä ja juonessa mukana.

Laitan näin alkuun jotain mitä olen kirjoittanut joskus aiemmin ja joita muutama muu
on saanut lukea toisaalla...
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Nyt tänne olen lisännyt jotain uutta, hieman... en paljoa mutta jotain.
Ja jos joku miettii, miksi tänne niin tämän osion otsikko kertoo syyn: Sunnuntain satoa. (23.11.2014)
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tämä blogipäivitys on monien tarinoiden suhteen vanha,
mutta jostain syystä halusin nyt "päivittää" tämän ja tuoda
esille tekstit. Lisäsin tuonne perään seitsemän pienen jutun jälkeen
uusia ajatelmia, jotenka olkaa hyvä vain! (10.8.2015)
-------------------------------------------------------------
 
 Katselin sateen keskellä taivaalle, kyynelten läpi etsin häntä - omaa enkeliä.
Jossain hän oli, minua suojeli! Kiitin jälleen hetkestä, suojelluksesta tuosta
ja sydämeni tiesi, ei mikään minua täältä vielä veisi.
Nousee päivä uusi, hymyillen herään - vielä on paljon elämää, kokemuksia
edessä joita mä kerään! Olen onnellinen, olen elossa.

Hetki sitten yksin jäin, istuin hiljaa huokaisten. Äänettömyys minut ympäröi...
Tunsin vielä ihollani lämpösi, huulillani suukkosi, silmissäni näin katseesi....
Olimme lähekkäin - vielä hetki sitten. Vaan yllättäin sinut pois vietiin,
luotani irti otettiin.... sitä en hyväksyä tahtonut, vastaankin laittaa koitin.
Mikään auttanut ei, valitukset, itkut, halaukset.... ei.
Menit - poistuit.... mutta vain hetkeksi, töihin... ja taas illalla kanssasi olla saisin!
.
Tunsin tuulen kasvoillani, tuiskun hiuksissani.
Kasteli sade ihoani, teki vaatteeni märiksi.
Salamoi - vavahteli maa jyrähtelyn voimasta!
Ilmassa oli...... taikaa!
Ja minä nautin joka hetkestä.

Katosin, tullakseni takaisin.
Lähdin, jotta sain palata.
Olin luonasi, koska en halunnut olla muualla.
Jäin vierellesi, sillä et halunnut mun olevan kaukana.
- Ystäväni!

Torkuin, sängyllä makoilin. Tunsin kuin jokin olisi koskettanut...
Silmiä hieman avasin, säpsähdin... - sinäkö siinä olitkin!
Nousin ylös nopeaan, kokonaan itseni herätin - ja
siinä ei ollut ketään, ei ketään - olitkin vain unta, taas
- vain unta.... ja syvään huokaisin.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Rakkaus...
- tunne mitä ei voi ostaa.
- tunne mitä ei voi lainata.
- tunne mitä ei voi kokeilla.
Sen kun aitona sydämessään tuntee,
ei muuta tarvitse!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Avasin sydämeni, sinut sinne päästin.
Hetken sitä hyvänä pidit, hellit ja hyväilit..... vaan sitten
- kalvaa aloit, sisältä söit, kaiken herkän pilalle sait ... nauroit vain.
Ja minut tyhjäksi kuoreksi yksin jätit.

Kaukana oli se hetki kun yksin olla jouduin.
Takana ajassa menneessä....
Mutta edessä - siellä odotti aika jonka luulin
taakseni jättäneen..... tulossa uudelleen!
Koittaa kiinni minusta ottaa, viedä pois tästä...
Vaan luovuta en, taistelen
- ja saan kasvoilleni valon aurinkoisen!

Ennen oli vain yksi, yksi ainoa sydän.
Sitten tuli toinen, hetkeksi rinnalle.
- Sykkivät yhdessä, iloiten ja rakastaen.
Vaan tuo toinen sydän vain käymässä kävi,
leikki hetken kuin kiusaten...
toiselle sydämelle lopulta ilkkuen, käänty pois
kauas kadoten. Ei jäänyt toisen sydämen tahtia
hiljenevää kuuntelemaan, ei enää halaamaan.
Ja jäi vain yksi sydän, yksi ainoa sydän...
mikä ei enää sykkinyt.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Elämä
-täynnä hetkiä, ohikiitäviä.
Elämä
-tyhjänä kuin taulun kangas.
Elämä
- ilman ajatuksia, autio
Elämä - sitä on elettävä!
Täytän hetket, maalaan tauluni ja
saan sen täyteen ajatuksia, elämää.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Ajattele, että et kykenisikään ajattelemaan.
Mieti, että et pystyisikään miettimään.
- Niin - miksi niin moni oikeasti toimii juuri niin
ja tekee asioita, joita ei haluaisi kenenkään edes tekevän!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Miksi toisten joukossa voi olla niin yksin?
Miksi seurassa iloisessa tuntea voi tuskaa?
Miksi ulkopuolinen on sisäpiireissäkin toisten?
Miksi nauru muuttua voi itkuksi?
- Ja silti vain hymyiltävä on!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vielä valvon, vaikka jo aamu on.
Yö mennyt taas, yksi yksin.
Vielä valvon - miettien.... jotain odottaen.
Vaan taas turhaan - ja taas mennyt on yksi yö yksin.

Unta en saa, jokin valvottaa.
Mietteet mielen pyörittää.... kehää ajatukset kiertää.
Valvoen tuskailen, yksin yössä tässä...
aamu jo heräämässä - vaan silti vain unetta olen,
jotain kaivaten, silti ainoa olla taas sain - yössä..... tässä.... yössä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Ja tästä eteenpäin mietelmät on kirjoitettu 10.8.2015!
-------------------------------------------------------

Sä veit minulta pois kaiken sen, mitä olin joutunut kokemaan....
Sä veit minulta pois sen olon pahan, ahdistuksen vaanivan!
Sä veit minulta pois.... enkä kaivannut edes oloa tuota.

Sä toit mulle auringon.
Sä toit mulle ilon.
Sä toit mulle - itsesi!

En ymmärtänyt alkuun, mitä sanoillasi sanoit
- mitä teoillasi tarkoitit - en.
Vaan kun laitoit minut kuuntelemaan - sinua ymmärtämään,
silloin sen tiesin - paremmin kuin koskaan....
Ja vain hymyilin!
----------------------------------------------------------

Kuljetaan tunnelia pitkin, hämärää.... tunnelia oman elämämme.
Kuljetaan.... yritetään päästä ulos, päästä valoon....
- vaan tunneli vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu!

Kuljetaan tunnelia - omaamme, silti mukana toisten.
Elämämme vie meitä eteenpäin, kohti jotain... kohti erilaista.

Ja jokainen meistä joskus näkee tunnelinsa päässä valoa,
ensin vain pisteenä - sitten isompana, kirkkaampana.....
kiiruhdamme... toivoen, että löytäisimme jotain - jotain uutta!

Miksi kiirehdimme? Mitä odotamme?
Mihin elämässämme on kiire?

Ja kun lopulta pääsemme tunnelimme päähän....
- mitä me löydämme? Onnenko?
Emme!

Siellä meitä odottaa ovi!
Ovi, jonka avattuamme astumme loppuelämämme maailmaan.
Sellaiseen, millaisen me siitä teemme.

Joten, mieti tunnelia kulkiessasi, mitä teet ja kenen kanssa!
Koska viimeisen oven avatessasi, tuohon loppuelämäsi
maailmaan - sinä olet valintasi tehnyt - ja elät sen kanssa.
----------------------------------------------------------

Mulle kerroit seuraavasi tekojani pieniä,
lukevasi sanojani näitä.
Yllätit minut!
Miksi?

Vaikka sanoit, että väliin ehkä ikävöit - väliin työnnät pois...
- silti tietää haluat, mitä sanon.

Älä katso asioita painajaisina! Älä mieltäsi maihin lyö!
Nosta katse ylös ja hymyile - tule ja juttele.
Yllätä itsesi!
Eikä miettiä tarvitse, ei hermoilla - ei.

On vain se hetki - ja me.
-------------------------------------------

Hän - vain hän.
Joskus kauan sitten oli: vain hän.

Hän - vain hän.
Joskus kauan sitten......
kauan sitten - oli - hän.

Hän!
Sai jotain, otti itselleen.... piilotti, väliin lähes kadotti.
Piti itsellään, vaikka ei ehkä tahtonutkaan - ei ehkä olisi voinutkaan.
Silti... silloin kauan sitten, kun oli - vain hän.

Hän - vain hän.
Sitten tuli aika erilainen... ja lähti myös hän!
Katosi, vaikka lähellä ehkä olikin.
Hän - vain hän.
Piti silti jotain itsellään, ehkä muistona ajasta jostain.
Piti silti jotain piilossaan, ehkä kaivaten ajasta jostain.
Hän - vain hän.

Vaan tulisiko hän takaisin?
Käymään hetkessä tässä, ajassa erilaisessa?
Ja olisiko hän enää .... "hän"?
---------------------------------------------

Keskustelun avaus.

Nyt ei tule, kuin yksi pieni kirjoitus!
Toivon että keskustelisitte asiasta.... vaikka kommentoimalla minulle tänne.
Laitan tarvittaessa parhaimpia kommentteja anonyymeina esille, jotta
saamme aiheesta keskustelua aikaiseksi. Katsotaan, löytyykö teiltä omia
mielipiteitä asian suhteen - omakohtaisia kokemuksia - näkemyksiä asiasta
tai vierestä nähtyjä tilanteita. Sana on vapaa!

Kiitoksia jo niille muutamalle, jotka ovat mm. "naamakirjassa" mietteitänsä
kertoneet. Huomaan, että kysymykset ovat jopa arkoja aiheita ja näistä ei
välttämättä kaikkien ole helppo puhua!

----------------------------------------------------

Miksi joskus puhuminen on vaikeinta hänelle,
kenen kanssa sen pitäisi olla helpointa?

Miksi toisinaan hänen lähelle meneminen on vaikeina,
kenen vierellä pitäisi vapautunein olla?

Miksi toisinaan hyvällä mietteensä sanonutta rangaistaan,
mutta päänaukojille silitetään päätä?

Miksi tasavertaisuus on toisinaan sitä, että toinen sanelee ehdot?
                                                                  

Miksi toisinaan takerrutaan sanoihin,
katsomatta asioita kokonaisuutena?

Miksi suututaan, kun pitäisi rakastaa?
Miksi haukutaan, kun pitäisi kuunnella?

Miksi toisinaan uskotaan väärää ja
oikea käännetään vääräksi?

Miksi aikuiset unohtavat usein tavat, kun väittelevät?

Miksi tunteiden näyttäminen kielletään,
mutta silti vaaditaan olla avoin?

Miksi?
----------------------------------------------------------

Miksi sinä et ole sitä, mitä sinä sanot olevasi?
Miksi minusta luullaan,  että olen muuta kuin koitan olla?

Miksi monista helpoista asioista on tehtävä niin vaikeita?

Miksi välillä sieltä omalta mukavuusalueelta ei voisi
poistua edes hieman, jos sillä ratkaista monta ongelmaa?

Miksi minun oletetaan tietävän kaikki,
tietävän kaikki, osaavan heti kaikki?

Miksi?
------------------------------------------------------------------